Taukoa

En ole taas kirjoitellut. On ollut kiire, töitä ja lisää töitä.
Pää on leviämispisteessä.

Näillä mennään, ei mikään muutu.

Olen löytänyt jotain, joka voisi auttaa minua. Olen löytänyt jonkun, joka haluaisi auttaa minua. Hän voisi rakastaa aidosti, häntä voisin rakastaa aidosti.
Mutta kamppailen itseni kanssa, en uskalla näyttää sisintäni kokonaan, en osaa poistaa tietämättömyyden suojaa, en toisia kasvojani jotka hymyilevät ja sädehtivät valossa. En uskalla näyttää runneltua puolta, en uskalla näyttää itkun turvottamia kasvoja, silmiäni, jotka näyttävät osansa luovutetusta toivosta.

Minä vihaan Kuuta. Kuu on pettänyt minut. Kuu ei halua parastani. Kuu ei ole mitään.

The Nobodies

Toiveikkaana katson päivänvaloa. Ehkä ilta ei tänään muserra minua.

Vaikka päiväaika on minulle helpompaa, rakastan yötä.

Haluaisin olla joku, haluaisin olla täydellinen, ihminen. Mutta, taidan jäädä tähän paikkaan. Taidan jäädä jätteeksi jalkoihinne. Olen tottunut, sen sanominen ei enää kirvele niin paljon, kuin se ennen teki. Ja nyt, Kuun ajatteleminenkaan ei satu, onhan vielä valoisaa, onhan vielä kaikki Aurinkoni, joihin voin istuttaa kierot ajatukseni, jotka voin huomaamatta kiertää ympärilleni, ja myrkyttää heidät hampaillani.

Illantullen hekin huomaavat, mitä heille olen tehnyt.

Tarvitsen yön.

Olen pitkään taistellut, minä en hanki päätäni sekaisin, minä jaksan olla ilman. Toissa yö. Herään omaan oksennukseeni peittyneenä, kakistelen kurkkuani, yritän vetää henkeä, käännyn vatsalleni ja oksennan vielä lisää. En kuollut vieläkään. Puoli purkillista lääkkeitä tekivät tehtävänsä melkein. Eivät aivan.

Elämäni on mätänevä haava, joka ei koskaan parannu. Ei tällä suunnalla.

Mutta minä haluan, minä jaksan yrittää. Minä ponnistelen ja saavutan oman päämääräni, kotini, rotko takana ja voin hengittää puhdasta ilmaa, joka puhdistaa minut. Voin kokea sateen hukkumatta, joka puhdistaa sieluni pimeimmätkin ajatukset. Voin kokea oikean auringon, joka parantaa haavani. 

Voin olla kokonainen. Voin olla onnellinen.

Voin elää päiväni, ilman yön musertavaa voimaa.

Murtumispiste

Minulla meni niin hyvin.. Nyt olen vain pala lihaa joka tuntee tuskaa ja surua.
Luulin että minulla on hyviä hetkiä. Olin väärässä, olen hyväuskoinen. Olen heikko.

Minulle puhutaan kauniisti, lupaillaan teoin, elein parempaa, mutta sitten kaikki murskataan
päin näköä. Ja minä silti luotan siihen, että lupaukset täytetään, että saan osani.
Vaikka tiedän, että se ei koskaan tule tapahtumaan.

Miksi en voi sanoa hyvästi? Miksi en voi yrittää jättää Kuuta.
Kuu murskaa minut, lopulta hän on viimeinen asia jonka tunnen, näen.
Lopulta minä en edes ole pala lihaa, olen vain repaleinen sielu.
Katkera ja yksin.

Eikä kukaan voi minua auttaa. Olen täällä yössä yksin. Olen aina yksin, enkä voi lopettaa itkemistä.
Enkä itseni repimistä, polttamista.
Minä haluan täältä pois, haluan lopettaa. Onko minun enää pakko ajatella muita?

Olen aina yksin, olen aina täällä, olen aina hänen.

Not anymore

Kuu oli taas minun. Hetken.
Nyt vanhat haavat on revitty auki, viillot viilletty jälleen,
ja mätänevät sisuskaluni paistavat läpinäkyvän lasisen ruumiini sisältä.
Kuu oli minun, hetken.

Minä hajoan käsiin, kuka minut nyt rakentaa uudelleen?
Rusto, luu, eritteet, kaikki valuvat ulos.

En voi olla ilman, en voi olla kanssa. Mitä minun pitäisi tehdä, kenelle minun pitäisi antautua?
Joka viikonloppu tuijotan itseäni peilistä. Humalaiset silmät kohtaavat ilkkuvan naurun ja
suu muodostaa sanan huora. Partaterät, sakset, vaikka neulat kaikki auttavat verta suuntaamaan
lattiaa kohti.

Minä olen yksin, minä olen täällä.

Vihdoin

Olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja esittelen teille uuden blogini, jatkaa samaa rataa kuin edellinen mutta tänne sentään voi kommentoida.

Nykyiset lukijani voitte siirtyä tähän blogiin ja uusille tervetuloa.

Lucy