Toiveikkaana katson päivänvaloa. Ehkä ilta ei tänään muserra minua.
Vaikka päiväaika on minulle helpompaa, rakastan yötä.
Haluaisin olla joku, haluaisin olla täydellinen, ihminen. Mutta, taidan jäädä tähän paikkaan. Taidan jäädä jätteeksi jalkoihinne. Olen tottunut, sen sanominen ei enää kirvele niin paljon, kuin se ennen teki. Ja nyt, Kuun ajatteleminenkaan ei satu, onhan vielä valoisaa, onhan vielä kaikki Aurinkoni, joihin voin istuttaa kierot ajatukseni, jotka voin huomaamatta kiertää ympärilleni, ja myrkyttää heidät hampaillani.
Illantullen hekin huomaavat, mitä heille olen tehnyt.
Tarvitsen yön.
Olen pitkään taistellut, minä en hanki päätäni sekaisin, minä jaksan olla ilman. Toissa yö. Herään omaan oksennukseeni peittyneenä, kakistelen kurkkuani, yritän vetää henkeä, käännyn vatsalleni ja oksennan vielä lisää. En kuollut vieläkään. Puoli purkillista lääkkeitä tekivät tehtävänsä melkein. Eivät aivan.
Elämäni on mätänevä haava, joka ei koskaan parannu. Ei tällä suunnalla.
Mutta minä haluan, minä jaksan yrittää. Minä ponnistelen ja saavutan oman päämääräni, kotini, rotko takana ja voin hengittää puhdasta ilmaa, joka puhdistaa minut. Voin kokea sateen hukkumatta, joka puhdistaa sieluni pimeimmätkin ajatukset. Voin kokea oikean auringon, joka parantaa haavani.
Voin olla kokonainen. Voin olla onnellinen.
Voin elää päiväni, ilman yön musertavaa voimaa.
